MARRASKUU 2012

 

SIIDERIKÄRPÄNEN JA PIHAKETTU

Viisi viikkoa Isokarilla

 

 

 

 

Kuulas iltapäivä alkaa hämärtyä, kun pyörähdän keittiössä ja laitan teeveden lämpenemään ennen Kauniiden ja rohkeidenalkamista. Tiskipöydällä odottaa kaksi eriväristä Arabian kuppia, joista toista - lempeän keltaista - somistaa sen pohjalle kuivettunut aamukahvirengas.

 

Hellaa säätäessäni katsahdan ulos ja toivon näkeväni tutuksi tulleen pihakettumme, mutta ainoastaan tilhet tekevät itsestään ääntä. Niiden parveilua seuraillessani säpsähdän mielenosoitukselliseen surinaan, joka kuuluu jostakin läheltä. Olen jo hämmentyä selittämättömästä äänestä, mutta sitten katseeni tapaa tyhjän siideripullon pöydännurkasta. Ei se aivan tyhjä ole - siellä surisee siiderikärpänen.

 

Olemme Isokarin majakkasaarella eteläisellä Selkämerellä, Uudenkaupungin edustalla.

 

 

Näkymä pihamaalta ennen kuin kävimme sen kimppuun.

 

Kun saaristossa toimimiseen keskittyvä opintojaksomme läheni loppuaan lokakuun alussa, olin enemmän kuin mielissäni saadessani kuulla, että esittämäni kiinnostus työharjoittelupaikkaan Isokarilla oli tuottanut toivotun tuloksen. Syysloman jälkeen pakkaisin kaiken tarvittavan viiden viikon ajaksi ja muuttaisin majakkamestarin taloon yhdessä luokkalaiseni kanssa.

 

Alkujani jopa harmistuin siitä kuinka hyvissä oloissa pääsisimme asumaan, mutta talon remontoidut sisätilat, täysi pakastin ja muhkeat peitot johtivat uuden elämänrytmin kivuttomaan omaksumiseen. Elimme lähtökohtaisesti omissa oloissamme, satunnaisen lintubongarin tai muun kulkijan joskus liikuskellessa lähistöllä.

 

Työpaikkaohjaajamme, eli saaren matkailuvetovoimasta vastaava Kari kävi varmistamassa hyvinvointimme noin kahdesti viikossa, milloin meille tarjoutui mahdollisuus matkustaa muutamaksi päiväksi kotiin mantereelle. Ympärivuotisesti liikennöivät lautat tai yhteysalukset eivät kulje tälle saarelle.

 

Majakalta luotsikylään johtavan kalliopolun varrella kasvoi tämä pieni kärpässieni, jonka elinkaarta saimme seurata.

 

Loppusyksy ei ollut otollisinta aikaa työssäoppimseen kaltaisillemme luonto-ohjaajaopiskelijoille, mutta emme suinkaan jääneet aivan toimettomiksi. Avustusrahojen ja talkooväen puute on johtanut Isokarin saaren hitaaseen umpeenkasvuun ja monet poluista, näköaloista ja kiviaidoista oli nyt tarkoitus kaivaa esiin.

 

Hoitotöitä tehdessämme opimme jäsentelemään kasvilajeja asteikolla helposta hirveään, käyttämään oksasaksia ja viikatetta kuin ylimääräistä ruumiinosaa, kasaamaan risukasoja ja käsittelemään ruusupensaita. Pajut, pihlajat, ruusunpiikit ja mustaherukkapensaat saivat osakseen traagisen määrän pahaa karmaa, mutta myös ansaitsivat sen.

 

Taistelu tiheikköjä vastaan oli silti palkitseva kokemus, sillä jo pelkästään vadelmien niittäminen sai maiseman näyttämään erilaiselta. Parasta lienee tietää, että työmme vaikuttaa saaren luonnon tulevaisuuteen.

 

 

Länsirannan lukemattomat kalliolammikot olivat kaikkein kauneimmillaan tyynenä iltana auringonlaskun aikaan.

 

Tiheikkötöiden ohella myös maalasimme ja siivosimme toisinaan. Omalla tavallaan karmeinta oli ikkunanpesu majakan linssikopissa, sillä sitä hämähäkkien ja kärpästen suljettua maailmaa on vaikea kuvailla. Tuntui unohtumattomalta löytää oma neitimäisyytensä inahtamalla joka kerta, kun ristihämähäkki liikahti ikkunankarmissa.

 

Majakan linssistö itsessään oli hyvin kaunis, puhumattakaan lasiseinäisen huoneemme ulkopuolella levittäytyvästä maisemasta. Näkymän tarkastelu ilman tuulen viimaisuutta ja päällystakkia oli lumoavaa ja totutun pysähtynyttä jopa ikkunanpesuaineen raskaassa tuoksussa. Laskeuduttuamme linssistön luota tuntui jo arkipäiväiseltä liittää jatkojohto pistorasiaan ja käynnistää pölynimuri. En vieläkään tiedä kuinka monta porrasaskelmaa majakassa on, mutta tiedän imuroineeni niistä jokaisen.

 

Linssikopin iljetyksiä. Taustalla näkymä saaren eteläosasta, jota Yhden Päivän Talvena satanut lumi yhä peitti osittain.

 

Pysähtynyttä maailmaa raotti myös vanha luotsiasema, jonka lähellä maalasimme muutaman työpäivän ajan. Pienessä valkoisessa rakennuksessa on lukemattomia viehättäviä elementtejä alkaen sen ulkonäöstä ja sijaintipaikasta, mutta vasta sisälle kurkistaminen antoi sille oikeutta. Ulkona oli kirkas päivä, mutta huoneen täydellinen hiljaisuus ja luonnonvalossa leijailevat pölyhiukkaset aivan kuin pysäyttivät ajan.

 

Keitin teetä tekemättä ainuttakaan turhaa ääntä ja huomasin, että jos en olisi tiennyt kellonaikaa, en olisi pystynyt määrittelemään sitä mistään. Saattoi olla aamu, ilta tai keskipäivä, vuonna 2012, 1971 tai 1899, helmikuussa, lokakuussa tai huhtikuussa. Ikkunaruutu laski auringon kädelleni lämpimänä, vaikka tiesin ulkona olevan viileää.

 

Vanhan sisustuksen ja seinälle asetettujen sähkeiden parista lähteminen tuntui miltei tuskalliselta. Mielestäni juuri henkilökohtaiset kokemukset ovat saaristomiljöön upeinta tarjottavaa - niille pitää vain avata mielensä. '

 

Toivon, että pääsen vielä palaamaan saarelleni.

 

 

 

Vanha luotsimaja oli viehättävä, joskin hyvin vaikeapääsyinen. Vaaleanvihreää ulko-ovea sai repiä auki murtovarkaan elkein, sillä ovenkarmit olivat pahasti turvonneet.

 

Ilmatieteenlaitoksen työntekijät korjaavat majakan tutkaa. Tarkkailimme heitä kiikareilla olohuoneen ikkunasta, tv:n takaa.

 

Ikkunoiden pesu koetteli käsilihaksia ja vaati toisinaan kekseliäisyyttä.

 

Roskien polttaminen toi lämpöä ainokaiseen talvipäiväämme.

 

 

 

Marraskuinen meri viettelee sisämaantytön kuin seireeni merenkulkijan. Vaikka sen yrittäisi vuodattaa romaanisarjaan, se jättäisi aina yhä uutta sanottavaa. Eikä tämä ole mikään kaunopuheinen luritus, vaan silkkaa realismia.

 

Teksti ja kuvat: Oona Tapiomaa ja Hanne Markkanen YMPE11S ohjaajat