Saaristoretki Kökariin - resan över skiftet 11.05.-13.05.2015

Sain vielä ympäristönhoitajaksi valmistumisen kynnyksellä tilaisuuden muistella yhtä opiskeluaikani hienoimmista reissuista. Lopputuloksena on tämä ylipitkä blogikirjoitus. 

Teimme ryhmämme ja kahden opettajan kanssa kolmen päivän retken välisaaristoon (Houtskari, Mossala) ja Kökariin, Ahvenanmaalle. Retki oli osa saaristossa toimimisen opintoja.

11.5.2015 – Saarihyppelyä ja kämmeköitä

Lähdimme matkaan aikaisin aamulla koulun autoilla, jotka olimme kaukaa viisaina pakanneet valmiiksi edellisenä päivänä. Turhaa kiirettä ei tarvinnutkaan pitää, sillä olimme hyvissä ajoin liikkeellä. 

Sää näytti alkuun hieman pahaenteiseltä, mutta jo ensimmäisen lauttavälin (Parainen – Nauvo) aikana pääsimme nauttimaan lähes pilvettömältä taivaalta paistavan auringon lämmöstä. Lisäksi opettajat jakoivat meille kansiot, joissa oli hieman materiaalia retkeä varten ja tyhjiä papereita ja värikyniä, jotta itse kukin saattoi alkaa piirrellä 'matkapäiväkirjaa' itselleen. Aika ei siis ainakaan autossa istuessa tullut pitkäksi. 

Nauvon puolella matka jatkui saaren läpi Pärnäisiin ja sieltä meriteitse Korppooseen ja edelleen Galtbyn lauttarannasta Houtskariin. Houtskarissa piipahdimme Näsbyn kylässä katsomassa Pyhän Marian kirkkoa. Kaunis punamullattu puukirkko olikin enemmän kuin näkemisen arvoinen sekä sisältä että ulkoa.

Houtskarin kirkko

Kirkon ympärillä kasvoi paljon vanhoja komeita lehtipuita, joista suurimmassa osassa oli jo lehden alkuja, ja osa pihapiirin kukista oli jo avannut nuppunsa. Alempana rinteessä kasvavien puiden takana kimmelsi meri.

Tämän happihyppelyn myötä jaksoimme hyvin jatkaa matkaa saariryppään lävitse aina Björkön lauttarantaan asti. Siellä pysähdyimme syömään eväitä ulkoilmassa ja tutkimme hiukan lähiympäristön kasveja. Aloitimme myös kaksikielisen (suomi – ruotsi) lajilistan keräämisen, jonka kartuttaminen jatkui läpi koko loppuretken.

Siirryimme Mossalansalmen lossiin jalkaisin, ja lyhyen ylityksen jälkeen olimme päässeet perille päivän pääkohteeseemme Mossalaan. 

Siellä menimme melko lähelle rantaa metsäalueelle, jolla oli esiintymä Suomessa harvinaista ja rauhoitettua seljakämmekkää (Dactylorhiza sambucina). 

Seljakämmekkä Dactylorhiza sambucina, Adam

Kasvia esiintyy kahtena värimuotona, purppuranpunaisena ja keltavalkoisena, ja sitä kutsutaan myös Aatamiksi ja Eevaksi. Olimme nähneet kämmeköitä jo aiemminkin siellä täällä teiden varsilla ajellessamme Houtskarin lauttarannasta Björköseen päin.

Tehtävänämme oli laskea, että montako yksilöä alueelta löytyisi, jotta saataisiin tietoa esiintymän kehityksestä. Niinpä muodostimme rivistön ja kukin eteni linjassa eteenpäin laskien eteensä tulevat kasvit. 

Aatameja eli punaisia kämmeköitä löytyi kaksi kappaletta. Eevojen tarkkaa määrää en enää muista, mutta ainakin parisenkymmentä niitä oli kumpaakin Adamia kohden. Kaikkein eniten oli kuitenkin kukattomia, 'steriilejä' yksilöitä.

Laskennan jälkeen lähdimme ajelemaan ja matkustamaan lautoilla päämääränä luokkalaisemme perheen mökki Nauvon Kvivlaxissa, sillä olimme päättäneet yöpyä siellä. 

Matkan varrella poikkesimme kauppaan täydentämään ruokavaroja ja Houtskarissa sijaitsevaan Isakssonin suoramyyntipuotiin. Siellä oli tarjolla tomaatteja sekä muita tuoreita hedelmiä, juureksia ja vihanneksia. 

Sympaattisessa puodissa oli itsepalvelu; ostokset kirjattiin ruutuvihkoon ja maksu laitettiin peltipurkkiin.

Loppujen lopuksi myös päivän sääennuste toteutui, sillä paluumatkan aikana taivaalle oli alkanut kertyä pilviä, ja Kvivlaxia lähestyttäessä vettä tuli jo taivaan täydeltä. Perillä mökillä loppuilta menikin lähinnä grillaillessa ja saunoessa.

12.5.2015 – Oi, Ahvenanmaa!

Aamulla nautittiin aamupalaa, laitettiin kamat kasaan ja lähdettiin matkaan. Vettä ripsi edelleen, mutta se ei kuitenkaan haitannut. Olimme hyvissä ajoin Galtbyn satamassa ja pääsimme ajamaan suoraan Ahvenanmaalle liikennöivään yhteisalukseen. Matka Kökariin kesti parisen tuntia.

Korttejakin tuli lähetettyä.

Perillä poikkesimme ensimmäisenä Karlbyn vierasvenesataman lähelle kauppaan, josta ostimme luokan keräämillä rahoilla tarpeet päivän ruokaan. Samalla tuli hieman katseltua ympärilleen, mutta kauaa emme siellä kuitenkaan viipyneet. 

Paikallisia ihmisiä ja muuta eloa näkyi vain hyvin vähän, mikä ei ollut ihme, sillä olimmehan matkassa turistikauden ulkopuolella. Moni paikka, mukaan lukien leipomo, oli kiinni.

Siirryimme autolla Sandvikin retkeilyalueelle. Laitoimmekin ensi töiksemme teltat pystyyn mahdollisimman tasaiseen ja suojaisaan paikkaan. Vettä enää lähinnä tihutteli, ja sade taukosi juuri sopivasti kokonaan, kun lähdimme jalkaisin tutustumaan saaren luontoon.

Kuljimme ensin jonkin matkaa tienviertä pitkin. Maasto oli melko tasaista ja tieltä näki kauas. Molemmin puolin levittäytyi peltoa, ja aina siellä täällä oli metsäsaarekkeita. Kauempana näkyi kalliota, joiden takana tiesin meren olevan. 

Ennen vaelluspolulle lähtemistä tutustuttiin karttaan.

Tiestä erkani hiekkateitä, joiden varrella oli pääasiassa perinteisen näköisiä punavalkoisia puutaloja. Yhdelle tällaiselle hiekkatielle myös poikkesimme, ja se johdatteli meidät lehtomaisen maiseman läpi yhdelle Kalenin vaelluspolun alkupisteistä, Alviksbötenille. Siitä oli hyvä lähteä kiertämään.

Vaelluspolun luonto oli monipuolista. Se oli sekoitus vanhoja laidunniittyjä, lehtolaikkuja, reheviä notkelmia, kosteikkoja ja laajoja kalliotasanteita. Uskallan kuitenkin sanoa, että kaikkein suurimman vaikutuksen meihin kaikkiin tekivät näkymät rantakallioilta avomerelle ja rantakiviin lyövät valtavat aallot. 

Merta silmän kantamattomiin.

Polun varrella oli myös mielenkiintoisia muinaisjäännöksiä ja historiallisia muistomerkkejä, kuten esim. maailmansotien aikaisten linnoitusten rauniot ja Otterböten pronssikautiset hylkeenpyytäjien asumusten jäännökset. 

Hassunhauska humala Humulus lupulus on vallannut alaa painanteessa.

Lajilistaan saimme kaikki runsain mitoin täytettä. Mukaan mahtuivat muun muassa sellaiset mielenkiintoiset lajit kuin valkomaksaruoho ja humala. 

Reitti oli merkitty valkoiseksi maalatuin kivin sekä maaliläiskin, jotka oli helppo huomata, mutta jotka kuitenkin sulautuivat mukavasti luontoon. Runsaat korkeusvaihtelut ja liukkaat kalliot tekivät polusta ajoittain haastavan kulkea.

Laajoilla kalliotasanteilla oli paljon hienoja kallioaltaita.

Koska sää alkoi taas mennä huonompaan päin, päädyimme kääntymään Otterböten kohdalla vaelluspolkujen risteyksestä lähtöpisteelle päin. Ketään ei kuitenkaan jäänyt harmittamaan, että kiersimme vain suunnilleen puolet vaelluspolusta. Luonnossa oli vierähtänyt jo useampi tunti ja alkoi siinä kieltämättä olla nälkäkin.

Valmistimme leirintäalueen hienossa keittiössä ruoaksi kalakeittoa, ja opettajat tekivät salaattia keräämistään villiyrteistä. Lisäksi tarjolla oli Kökarin omaa saaristolaislimppua. Illemmalla lämmitimme saunan ja jännitimme porukalla jääkiekon MM-kisojen Suomi-Venäjä -ottelua. Peli ratkesi lopulta laukauskisassa Suomen hyväksi 3-2.

13.5.2015 – Omenoita ja saaristolaisleipää

Kolmas ja viimeinen retkipäivä valkeni harmaana, mutta tunnelma oli silti edelleen korkealla. En myöskään kuullut kenenkään valittaneen nukkuneensa huonosti, vaikka oli satanut koko yön. Teltat sai joka tapauksessa heti aamusta kiikuttaa saunaan kuivumaan. 

Aamupalan jälkeen oli hiukan omaa aikaa, ennen kuin suuntasimme päiväreppujen kanssa autolle. Toinen opettajistamme oli onnistunut järjestelmään meille vierailun Peders Aplagårdille, Suomen eteläisimmälle omenatilalle.

Tapasimme Pederin ja hänen vaimonsa Sivin omenatilan kotoisassa myymälässä Peders Aplabodissa. He kertoivat meille tilan toiminnasta ja tuotteista, omenoista ja Kökarista. Lisäksi pääsimme maistamaan joitakin juomia sekä salsoja ja näkemään alakerrassa olevat hienot ruokailutilat, joita (kuten itse kahvilaakin) on mahdollista vuokrata  eri tilaisuuksia varten. 

Lopuksi teimme ostoksia puodissa. Tarjolla oli omenatuotteiden lisäksi mm. erilaisia käsitöitä ja persoonallisia lahjaesineitä, lampaantaljoja sekä sinappia ja saaristolaisleipää. 

Leivästä puheen ollen tuli myös taas huomattua saaristolaisten yhteisöllisyys; mainittuamme ohimennen epäonnistuneesta leipomoreissustamme, Peder soitti leipomon pitäjälle, ja meille järjestyi myöhemmin päivällä tilaisuus vierailla siellä.

Sitä ennen kävimme vielä Sandvik Campingilla tekemässä ruokaa ja keräämässä loput kimpsut ja kampsut kasaan. Esitimme toisillemme ennen retkeä valmistelemamme ruotsinkieliset vuoropuhelut.

Ehdimme myös käydä katsomassa Hamnössa sijaitsevaa Pyhän Annan kirkkoa ja sen kappelia, joka on rakennettu 1400-luvulla samaiselle paikalle valmistuneen fransiskaaniluostarin raunioiden suojaksi. 

En kuitenkaan osannut yhtään odottaa, että kappelin sisältä paljastuisi niin hieno museo. Raunioiden lisäksi sinne oli nimittäin tehty hieno näyttely luostarin historiasta ja sieltä tehdyistä löydöksistä. 

Seinien ilmoitustauluilla oli laminoituja kuvia, oli pitkiä tekstilappuja eri aiheisiin liittyen ja ainakin kolmella eri kielellä.


Pitkissä vitriineissä oli näytillä esineistöä (valtaosa kopioita, mutta kuitenkin).

Myös pihalla kirkon ja kappelin välissä oli nähtävissä jäänteitä luostarin rakennuksista. Löysimme ympäristöstä paljon vanhaan asutukseen liitoksissa olevia kasvilajeja sekä lajeja, joiden arvelimme olevan jäännöksiä munkkien puutarhasta. 

Alkoi taas ripsiä vettä. Emme kuitenkaan antaneet sen häiritä, vaan piipahdimme vielä toisen opettajamme hienoksi tietämässä paikassa katsomassa vanhaa aallonmurtajaa ja kallioita, joita tsiigaillessa saimme hieman kuulla alueen geologiasta. Paikalta löytyi myös meille entuudestaan tuntematon kasvi, merikaali.

Sitten olikin aika siirtyä Karlbyn leipomo Skärgårdsbageriin, missä meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi. Saimme nauttia kupilliset kahvia ja siinä samalla kuunnella, kun Casper ja Susanna kertoivat yrityksestään ja siitä, miten he, alkujaan helsinkiläinen pariskunta, olivat päätyneet muuttamaan Kökariin ja alkamaan valmistaa saaristolaisleipää. 

Siinä ei kuitenkaan vielä ollut kaikki, vaan pääsimme myös tuotantotiloihin, joissa Casper kertoi meille saaristolaisleivän valmistuksesta ja esitteli tiloja ja laitteita. Kokemus nosti herkullisen leivän pisteitä entisestään ainakin minun silmissäni. Enkä tainnut olla ainoa, sillä muistaakseni kaikki meistä ostivat ainakin yhden leivän viemisiksi kotiin.

Siinä kaiken lomassa oli hävinnyt myös ajantaju, sillä äkkiä opettajat hoksasivat, että meillä taitaa olla vähän kiire satamaan. Niinpä hyvästelimme Casperin ja Susannan ja lähdimme kiireen vilkkaa matkaan. 

Satamassa kiire kuitenkin osoittautui turhaksi, sillä jouduimme vain autoletkan jatkoksi odottamaan alukseen pääsyä. Mistä muuten sitten alkoikin pitkä kotimatka. Sen aikana ehdittiin vielä viimeistellä 'matkapäiväkirjat' ja täydentää viimeisetkin ruotsinkieliset kasvilajien nimet ennen kansioiden palautusta. Ilta oli jo kääntymässä yöksi, kun itse kopeloin avaimella lukkoa kotitalollani Turussa. 

Olipa mahtava reissu!

Teksti ja kuvat ©: Jay Savolainen, ympäristönhoitaja, luonto- ja ympäristöalan perustutkinto

Saaristossa Utön saarella - työssäoppien

Saavuin Utöseen saaristossa toimimisen työssäoppimisen merkeissä. Kanssani tuli kurssitoverini Teemu, ja menimme työskentelemään Hannas Horisontin yritykseen saaristolaiskylään. 

Matka Utöseen alkoi maanantaiaamuna autolla Vantaalta Paraiselle, josta nousimme yhteysalus Eivoriin. Alusta loppuun matkustamiseen kului päälle kahdeksan tuntia, joten ei se ihan lyhyt matka ollut. Ensimmäisenä päivänä sää oli todella epäsuotuisa, tuuli rajusti ja satoi samaan aikaan. Onneksi vastaavanlainen sää ei työssäoppimisen jaksollamme toistunut.

Meille esiteltiin majoitustilamme; aluksi asuimme majoituspalvelun tiloissa, mutta myöhemmin saimme asettua yrittäjä Hanna Kovasen äidin taloon. Tunnelma oli siellä hyvin kotoisa. 

Saimme pienen esittelyn saaresta, ja varsinainen työskentely alkoi seuraavana päivänä. Työ oli mukaansa tempaavaa, ja työtehtävät vaihtelivat usein; monesti teimme montaa eri tehtävää päivässä.

Ne olivat pääasiassa ulkotöitä, ja puuhastelimme ympäri saarta. Kahden hengen voimin niistä suoriutui puolet nopeammin. 

Haimme rannasta rakkolevää kukkapenkeille ravinteeksi. Teimme paljon puutarha- ja pihatöitä, autoimme myös erästä saaren vanhusta hänen pihansa kanssa. Teimme aika paljon puuklapeja. Kävimme tutustumassa jätevedenpuhdistamoon, toimivalta vaikutti. Keräsimme talteen vanhat kattotiilet (yleensäkin vanhoja materiaaleja nähtävästi kierrätettiin paljon) ja puhdistimme niitä teräsharjalla. Siivosimme majakan sisätiloja. Ja paljon, paljon muuta.

Tässä pihassa puhdistimme kierrätetyt kattotiilet.

Pääsimme myös hieman veneilemään, mikä oli todella mukavaa. Kävimme pariin otteeseen hakemassa rantautuneita tukkeja polttopuuksi läheisiltä saarilta (saarelaiset ’varasivat’ ne laittamalle kiven tukin päälle merkiksi), laskemassa verkot ja kerran jopa omatoimisesti retkeilemässä viereiselle saarelle. 

Vähän jännitti siellä ajaa venettä, kun alueella oli paljon matalia kohtia, mutta kyllä sitä uskalsi mennä, kun Hanna oli reitit aikaisemmilla kerroilla näyttänyt. Verkkojen laskeminen oli vain kokeilu, tulisiko sieltä mitään. No, kuusi simppua sieltä tuli. Jätimme ne lokkien syötäväksi laiturille.

Verkkokalastuksen tulos - kuusi simppua.

Olimme aluksi saarella vain muutaman päivän, koska Hannalla oli muita asioita hoidettavana. Palasimme kotiin pääsiäisen viettoon, jonka jälkeen olimme saarella kolme viikkoa putkeen. 

Utön saari on varsin pieni, joten paikat tulivat nopeasti tutuksi. Tosin osa saaresta on armeijan aluetta, jossa ei saanut liikuskella. 

Hanna kertoi meille paljon kiinnostavia asioita saaren menosta ja historiasta. Haaksirikkoja alueella oli sattunut paljon. Saimme myös osallistua Utön majakan opastuskierrokselle yleisönä. Saaristolaiskylän elämänmeno tuli meille tutummaksi.

Teksi: Riia Lehtinen, ympäristönhoitaja, luonto- ja ympäristöalan perustutkinto

Kuvat: Teemu Kosunen ja Hanna Kovanen

Retki Isokarin majakkasaarelle - saaristossa toimimista

Matkamme Isokarin majakkasaareen alkoi Uudestakaupungista, josta meidän oli määrä saada venekyyti. Kävelimme pitkin venesatamaa oikeaa venettä etsien, kunnes meitä jo huudeltiin ja kyseltiin, olimmeko varanneet matkan Isokarille. Veneen kapteenina ja myös oppaanamme toimi erä- ja luonto-opas Kari Laaksonen eli siis Isokarin Kari.

Astuimme veneeseen, joka oli merivartioston vanha vene, mutta erittäin siisti ja hyväkuntoinen siitä huolimatta. Aloitimme matkamme kohti Isokaria. Sää oli erinomainen ja taivas miltei pilvetön, tuultakaan ei ollut nimeksikään. Mietin ennen matkaa, tuleekohan veneessä kylmä ohuella takilla ja farkuilla, mutta johtuen hyvästä säästä ja myös istumapaikkavalinnastani, tuuli ei päässyt paljoa puhaltamaan, kylmyydestä ei ollut tietoakaan.

Matka sujui ripeästi, tai sitten se vain tuntui siltä. Bongailimme pienillä saarilla ja kareilla olevia lintuja ja ihmettelimme merimetsojen autioittamaa saarta, jonka puut olivat kuihtuneet rangoiksi, ja nautimme tietenkin auringonpaisteesta.

Isokarin laituriin saavuttuamme huomasimme sitä ympäröivällä allonmurtajalla jotain veikeää. Aallonmurtajalla eleli paljon riskilöitä, joita kiikaroimme; ne olivat hauskannäköisiä, hieman pingviiniä muistuttavia lintuja. 

Astuimme maihin ja kokoonnuimme laiturin lähellä olevalle opastaululle. Oppaamme kertoi saaresta yleisesti, sen historiasta ja luotsitoiminnasta, jolla on saarella pitkät perinteet. Saarella on vielä nykyäänkin toimiva luotsiasema.

Tarinoinnin jälkeen oli aikomus suunnata saaren luontopoluille, joihon olin tietenkin valinnut huonoimmat mahdolliset kengät, ehkä sandaalit olisivat olleet vielä huonommat J. Onneksi en ainakaan astunut käärmeen päälle, joita oppaamme sanoi saarella olevan paljon.

Luontopolku alkoi kallioisesta maastosta, mutta vaihtui nopeasti lehtomaiseksi. Seuraamme liittyi myös oppaan oma koira nimeltä Repe, joka osoittautui erittäin ystävälliseksi ja leikkisäksi kaveriksi, ja se kulkikin koko loppuretken mukanamme.

Tutkimme luontopolkua kulkiessamme erilaisia kasveja ja bongailimme lintuja ja ihailimme tietysti maisemia ja luontoa ylipäätään. Polun varrella oli useita pieniä lammikoita, joissa oppaamme mukaan asusti paljon sammakoita. Repe tykkäsi käydä niissä myös aktiivisesti kahlaamassa, jonka jälkeen sitä ei kyllä mielellään rapsutellut vähään aikaan J.

Lammikoiden lähellä oli myös saaren ainoa pieni järvi, joka oli paljolti kaislojen ympäröimä. Mietin olisikohan siellä kalaa, mutta ei minulla olisi ollut aikaa jäädä sinne virveliä heittelemään, enkä sitä paitsi ollut ottanut sitä mukaankaan.

Järven jälkeen pysähdyimme ketomaiselle läntille pihamaan läheisyyteen tutkimaan kasveja. Siellä kasvoi paljon hienoja keto-orvokkeja, mutta myös muita mielenkiitoisia kasveja.

Ihailimme pihamaata hetken ja oppaamme kertoi päärakennuksen historiasta; se oli ollut luotsien eräänlainen majapaikka ennen vanhaan. Oppaamme kysyi, haluisimmeko pitää taukoa välissä ennen kuin jatkaisimme kohti retken kohokohtaa eli Isokarin majakkaa, mutta emme tunteneet aihetta tauolle, vaan lähdimme majakalle päin.

Majakalle johti kivinen polku, jolla näkyi oppamme mukaan usein käärmeitä. Tällä kertaa niitä ei tosin näkynyt ollenkaan, liekö syynä sitten meistä aiheutunut kova meteli, koska emme törmänneet käärmeisiin muutenkaan kertaakaan koko reissun aikana.

Majakan juurella oli taas ketomaista aluetta, jossa kasvoi paljon ketonoidanlukkoja. Se on kyllä vaatimattoman näköinen kasvi, mutta eräät olivat kyllä siitä kovin innoissaan. Ihmettelimme niitä hetkisen ja muutamaa muuta kasvia myös, jonka jälkeen pidimme pienen tauon ennen majakkaan nousua ja otimme myös ryhmäkuvan.

Tauon jälkeen astuimme sisään majakkaan. Majakassa oli hämärää ja silmän kesti tottua hetken, ennen kuin näimme mitään auringonpaisteesta tultuammme. Oppaamme kertoi majakan historiasta, jonka jälkeen lähdimme kiipeämään rappusia ylöspäin.

Matkan varrella ylöspäin oli vanhoja esineitä ja laitteita näytillä. En ollut kaikista laitteista aivan varma, mitä ne olivat, mutta littyivät varmaan entisajan majakassa työskentelyyn. Ylimmässä kerroksessa ennen majakan linssistöä oli vanhoja esineitä esillä ja myös vieraskirja, johon laitoimme nimemme.

Oppaamme sanoi, ettei linssistöä usein pääse katsomaan, mutta tällä kertaa meitä lykästi. Linssistölle majakan harjalle pääsi pienestä luukusta, joka oli todella ahdas, en suosittelisi sitä isoille ihmisille ollenkaan J.

Luukusta ahtauduttuamme eteemme aukesivat mahtavat maisemat, olimmehan melkein 50 metrin korkeudessa. Saari näkyi kokonaisuudessaan, myös satama, josta olimme lähteneet.

Oppaamme kertoi ylhäällä myös linssin toiminnasta ja sen historiasta, mutta linssi itsessään oli jo hieno näky.

Aikamme maisemia katseltuamme lähdimme takaisin alaspäin. Reitti alaspäin tuntui tietenkin paljon kevyemmältä, joskaan majakan harjan luukusta ei ollut yhtään helpompaa ahtautua. Majakan jälkeen suuntasimme vielä rantaan ihailemaan maisemia ja kävimme päärakennuksessa kahvilla tai teellä ja kakulla, jotkut ostivat tuliaisiakin.

Matkalla takaisin satamalle törmäsimme vielä armeijan vanhaa tykkiin, onhan saarella pitkä armeijahistoria. Satamassa tiirailimme hetken riskilöitä kunnes astuimme veneeseen ja lähdimme takaisin mantereelle päin.  

Matkalla olin erittäin tyytyväinen päivään. Retki oli mielestäni hyvin onnistunut, ja Isokari luontoineen ja historioineen mielenkiintoinen ja hieno paikka. Mietin, että pitäisi ehkä joskus tulla vielä käymään siellä uudestaankin, jos vaikka ehtisin silloin kalastellakin J.

Teksti ja kuvat: Teemu Kosunen, luonto- ja ympäristöala, ympäristönhoitaja

Ympäristönhoitajat mukana Suomen ensimmäisessä Bioplitzissä!

Holman saaren eliölajistoa selvittämässä Saaristomeren biosfäärialueella

Matkamme Suomen ensimmäiseen Bioplitziin 15.8.2014 alkoi puoli yhdeksältä perjantaiaamuna Kalatalous- ja ympäristöopistolta kohti Kasnäsiä. Ensimmäinen määränpäämme oli Saaristomeren Luontokeskus Sinisimpukka. Luontokeskuksessa meille oli varattu ohjattu kierros, jonka aikana kuulimme paljon esimerkiksi merikotkista sekä Metsähallituksen toimista kansallispuiston alueella.

Holman saaressa kokoonnuttiin lähtöpaikalle laidunniitylle odottamaan lajistoselvityksen lähtölaukausta. 

Katja Bonnevier Saaristomeren Biosfäärialueelta ja Maija Mussaari Metsähallituksesta julistavat Suomen ensimmäisen Bioplitzin alkaneeksi.

Kasnäsistä lähdimme taksiveneellä kohti Saaristomeren kansallispuistoa ja Holman saarta, jossa Suomen ensimmäinen Bioblitz järjestettiin. Perillä jalkauduimme asiantuntijoiden kanssa kartoittamaan perinnebiotooppilajistoa, kaksi opiskelijaa asiantuntijaa kohden. Kääpien asiantuntijana toimi Panu Kunttu. Vaikkei kääpäaika ollutkaan parhaimmillaan, oli kartoituksen anti silti mielenkiintoista. Uuden lajin sattuessa kohdalle saimme esittelyn lajista, eikä mikään kysymys jäänyt vaille vastausta. Kääpätutkijan välineistönä toimi luuppi ja veitsi.

Ympäristönhoidon opiskelijat perehtyvät tulevan kartoituksen työnkenttään.

Lintujen ja sudekorentojen osalta lajimäärä jäi vähäiseksi, mutta silti Pipsa ja Kari Kaunisto tarjosivat tietoa monipuolisesti. Lantakuoriaisten ja tammen hyönteislajit teki tutuksi Tomas Roslin. Tutkimustapa oli varsin mielenkiintoinen, sillä kuivahtanut lantakakkara pudotettiin vesisaaviin ja hyönteiset kerättiin pinnalta. Pari tunnin aikana havaittiin kymmenisen lajia, vaikka kevät olisi ollut antoisampaa kartoittamisaikaa.

Monipuolisin kartoittamistapa oli hämähäkkien kohdalla. Niclas Fritzén perehdytti kolmeen eri tapaan: ensimmäisessä asetettiin vaalea sateenvarjo avoinaisena oksan alle niin, että se muodosti laajan kupin, jonne hämähäkit ravisteltiin oksasta. Sateenvarjosta hämähäkit imaistiin putkeen, jolla ne siirrettiin tutkailtavaksi pieneen purnukkaan. Lisäksi hämähäkkejä etsittiin taskulampuilla kivien koloista ja haavilla kanervikosta. Tämä tuottikin hyvän tuloksen, sillä kartoituksellä löytyi melkein uhanalainen eli silmälläpidettävä laji, vihreä rapuhämähäkki!

Ennen maastoon lähtöä kerrattiin vielä perinnebiotooppien kasvilajeja opettaja Hanna Jalkasen ohjauksessa.

Teksti: Ympäristön hoitamisen opiskelija
Kuvat: Reija Kivelä ©